"tarkoitan Bela Lugosia, en sitä uutta heppua" sanoo jakson kuuluisa nariseva ikääntynyt vampyyrinäyttelijä tarkoittaen tietenkin ironisesti herra Christopher Leetä, joka näyttelee edellisessä jaksossa... Samoin muu rekvisiitta on kökköä, esimerkiksi vampyyrikreivin viitta on liian uusi, ei siis uskottava jne. Paulin mielestä. Hän meneekin tuohtuneena itse hankkimaan kunnon varusteet vanhan tavaran myymälästä, jossa myyjä [ kumma vanha ukko] - innostuu kun Paul näplää mustia kynttilöitä, aikooko herra pitää mustan messun, hienoa.
Ei, ei, pelästynyt näyttelijä sanoo, hän on vain näytellyt. Kulahtanut myyjä outoine katseineen laskee mustan kissan pöydälle, ja katti naukaisee. Koko myymälä on hämärän peitossa eikä mustaa kissaa erottanut pimeyden keskeltä ja myyjän mustasta puvusta - vaikka emme hiilikellarissa olleetkaan [ Turhan tiedon ruutu, faktoja ja kalabaliikkia pysähtyneestä kuvasta: kuten kaikissa kunnon hiirenpissalle haisevissa 50-luvun valokuvausoppaissa mainostetaan salamavaloa, jota käyttäessä täydellinen kuva onnistuu jopa mustasta kissasta hiilikellarissa. Mainoksen kissan turkki kiiltää ja silmät katsovat sinuun. ] Missä minä olinkaan?
Ja sitten myyjä nostaa esiin vanhan kirstun ja sen sisältä vampyyrinviitan. Eikä se ole tuliterä.
Jaksossa näyttelee myös pitkästä imukkeesta polttava Ingrid Pitt joka oli Hammer filmin johtavia seksikkäitä naisvampyyrejä 70-luvulla, jonka pseudo-skandinaavisen ( alun perin hän on puolalainen, muistaakseni ) pirteässä näyttelemisessä on samankaltainen mutkaton suhtautuminen omaan seksuaalisuuteensa ja kroppaansa kuten nykyajan Sinkkuelämää -sarjan Samanthalla. Mä oon mikä oon.
 |
Peter Cushing leffassa The House That Dripped Blood (1971) kuva imdb
Ingrid Pitt
|
 |
| kuva Amazonilta, importtina |
Onneksi sain kilometrikorvauksia. Hassua - tunsin olevani samanlaisen opettajan roolissa kuin - elokuvien selkeä pahis / kummajainen - Christopher Walken, joka Stephen Kingin romaanin perustuvassa elokuvassa Dead zone luennoi juuri Sleepy Hollowin päättämästä aaveesta, ja juuri näytteli myöhemmin pahiksen roolia Päättömässä ratsunmiehessä miestä jonka meno oli päätöntä. Posketonta suorastaan. Kirjoitin äkkiä esseen nurkkaan muistiinpanoni.
Mustia kynttilöitä, saatananpalvontaa ja silkkimekkoja
Pirun kaksoset ( Twins of Evil, 1971) jatkaa tuttua Hammer sarjaa perustuen Sheridan La Fanun tekstiin Carmilla, taas kerran. Tämä 70-luvun vampyyri-, noita- ja kaksoisolento-elokuva paljastaa naisellista paljasta pintaa niin että ihan haukotuttaa, ja tekee mieli tarjota naisnäyttelijöille alvariinsa auringonhattu-uutetta - hehän palelluttavat itsensä! Onneksi naisillekin hetkittäin jotain silmänruokaa: dekadentti kreivi Karnstein joka iskee demoniset silmänsä hihhulin noitienpolttajan Gustav Weilin orpoihin sukulaisiin eli hempukasti pukeutuneisiin kaksoistyttöihin: kilttiin Mariaan ja pahaan Friedaan. Nämä pinnalliset sipsuttajat ovat juuri tulleet Venetsiasta ja siten rakastavat värikkäitä mekkoja ja korkkiruuvikiharoita. Gustav haluaa heidän pukeutuvan yhä surupukuun - kuolleiden vanhempien tähden. Näiden nuorten naisten turmeleminen ja vietteleminen olisi kreiville nautinnollisinta, haastavinta ja nöyryyttävintä kirkon oppeja saarnaavalle Gustaville.
Yöllä Frieda salakuuntelee, kun huoltajansa setä Gustav luetteloi kreivi Karnsteinin paheita, tabun rikkomisia ja irstauksia, ja luo - syystäkin - kaihoisan katseen Karnsteinin linnaa kohti. Hän halajaa palajaa sinne.
Ankara Gustav - jota esittää Peter Cushing - tekee kuten kuka tahansa ajan noitien vainoaja: hän metsästää nuoria tyttöjä ja polttaa ne. Sadistinen Gustav ei tietenkään mielestään tee mitään väärin. Kuten Colin Wilson kertoo Ovi tuntemattomaan kirjassaan - erinomainen pakkaus. Samoin Merja Virolaisen kuvaus mm Noitavasarasta ja jne. katso kirja on karua, sadistista kertomaa. Kautta aikojen niin "oppineet" kuin kouluttamattomatkin miehet ovat pelänneet naisen voimaa.
Elokuvan poltetut naiset ovat tietenkin viattomia maalaisia, jotka eivät palvo saatanaa.
Gustav ei puutu sen sijaan kaikkien tietämään kreivi Karnsteinin harjoittamaan saatananpalvontaan, koska ylhäisöllä on keisarin tuki. Sen sijaan Gustav kiduttaa ja murhaa viattomia tyttöjä ja vanhoja hulluja miehiä. Sekä Gustav että Karnstein tuhoavat paikkakunnan naisia, mutta Gustavilla on koko korruptoituneen ja vainoharhaisen kirkon tuki takanaan. Karnsteinillä on valtansa, linnansa ja saatanansa. Valheellinen viettelijä kreivi paljastaa todellisen karvan, siis aika tuuhean rintakehänsä, hänen pikarinsa ovat yksityiskohtaisia koristeluissaan, hiuksensa aistikkaasti kammatut, sormuksiensa suuret jalokivet kiiltävät takkatulen loisteessa ja röyhelöpaitansa hohtavan valkoisia, hän on lyhyesti visertäen kaikkea mitä nuori kokematon tyttö voi toivoa romantiikan nälkäänsä, ja jolla voi samalla uhmata adoptio-vanhempiaan ja ns. miehisiä pullistelevia auktoriteetteja ahdasmielisiä kirkkoa ja kotia. Sanalla sanoen pöyristyttää naapureita.
Alkaa tapahtua. Vuonna 1547 haudattu Mircalla herätetään henkiin, hän puraisee Karnsteiniä, siis omaa lihaansa ja vertansa, ja muuttaa tämän vampyyriksi. Kohtauksessa he telmivät vuoteella ja ajan sensuurin vuoksi joka salli naisen ruumiin näyttelemisen sekä sen tuhoamisen, ja siksipä nyt pitää pitäytyä symbolisissa kuvissa kun kuvataan heteroseksuaalista vampyyrikohtausta.
 |
Madeleine Collinson & Damien Thomas leffassa Twins of Evil (1971) IMDB |
Pirun kaksoset ( Twins of Evil, 1971) imdb
Minä vihasin vetoisia loukkoja - oli eri asia kirjoittaa niistä kauhuromanttisesti kun joutua asumaan. Paljoa ei tuonut lohtua lukea kuinka tietyt orkideat viihtyivät vetoisissa, vanhoissa taloissa. Minä kirjoitin riivattuna karkea viltti olkapäillä kahdessa pitkässä villatakissa, muutamissa villasukissa, aina välillä puhaltaen sormiini, jotka alkoivat muistuttaa jäisiä soija-nakkoja. Raa raa raaputin steariinia irti Remingtonin nappuloilta.
Tv-sarja Pokka pitää päähenkilön Hyacinthin hyvin käyttäytyvän, luokkatietoisen, energisen pyrkyrin jolle kaiken pitää olla tip top - ja vielä aatelisemmin, pelottaa kuin Tintti sarjakuvan roteva oopperalaulaja Bianca Fastafiore suun avatessaan, naamiaisissa hänelle sopii Boudiccan rooli erinomaisesti: Boudicca oli esifeministi, taistelija ja hän taisteli jopa itse Caesaria vastaan!
Täältä oli saman verran kilometrejä lähimpään pankkiin ja postiin kuin Varsovasta Auschwitzsiin. Yhteen suuntaan.
Kun valkoinen arkki tai tyhjyyttä humiseva näyttöpääte, sieluttomuuteen imaiseva alkoi pelottaa, loin katseen ilmoitustaululle, jossa oli kortti Hohdon avainkohdasta. Paskat. Remontti on tehtävä ensi keväänä.
Juutuupista The House that dripped Blood traileria yms:
Vanhassa, goottilaisessa Euroopassa oli kaksi palavaa intohimoa: noitavainot ja saatananpalvonta....
Miltä pelko maistuu?
Taste of fear on täysin toisenlainen Hammer filmi, se on mustavalkoinen ja psykologinen trilleri; kään kuin haluttaisiin saada uutta verta kehiin, ja hylätä yliluonnollisuus kokonaan. Leffa näyttää realistiselta, siis eurooppalaiselta, se on Psykon aikalaisia ja hengenheimolaisia. Kuinka kaunis onkaan avajaiskuva kauniista järvestä, joita jylhät vuoret ympäröivät, linnut laulavat ja saksaa puhuvat viranomaiset yrittävät naarata ruumista joenpohjasta.
Ehkä elokuvan pelottava viesti oli: tämä voi tapahtua juuri sinulle, koska vain.
Hirveän usein kauhussa se pelottavinta on hulluksi tulemisen pelko, ja elävältä hautaaminen voi symboloida pakolla ja syyttä sulkemista laitokseen. Katso vaikka Tarantinon ohjaama jakso CSI -sarjaan.
Tätä fasismin yhtä muotoa käytetään Tohtori Caligarin Kabinetissa joka on saksalaisen ekspressionismin helmiä. Niin lukijaa kuin katsojaakin voi viedä harhaan kuin pässiä pölkylle. Sitähän kauhun nauttija haluaa, että hänet yllätetään, pelotellaan vaikka hän on kaiken kokenut. Että joku onnistuu mahdottomassa ja kenties jonkun snobin mielestä mauttomassa tehtävässä. Koska mikään ei ole pyhää...
Is nothing sacred? Eiks mikää oo pyhää?
Creeping flesh ja Taste of Fear - hullut naiset ei enää ullakolla?
Taste of fear
Taste of fear (pelon maku/aavistus) rainassa pelottavinta on hulluksi tulemisen pelko. Ja nimen omaan naisen hulluudesta, naisen epäluotettavuudesta on kyse.= > Lue ehdottomasti , joka on karua kertomaa kuvien myötä. 1800-luvun naisen määritteleminen hysteerikoksi oli samaa kuin noitavainoissa - naisen tuntematon persoonallisuus pitää kytkeä pois, nainen on laitettava talutushihnaan jota ohjaa tyhjänpäiväisen mahtipontinen patriarkaalinen rahaa kerääävä ja valtaa pitävä instanssi kuten kirkko.
Anna Kortelainen: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa, Tammi 2003
Pelon tunne ( Scream of Fear aka Taste of Fear) imdb
Juutuupissa toisenlainen Hammer elokuva: Pelon tunne
Palatakseni Creeping Fleshiin
eli vaikkapa ryömivään lihaan - se on viktoriaaninen hullu tiedemies ja hänen kilpaileva psykiatriveljensä kamppailu, jossa vanha ja luotettava parivaljakko ensimmäistä näyttelee Cushing ja viimeksi mainittua Lee. Tiedemies on löytänyt ison, vanhan luurangon, kenties puuttuvan linkin. Mutta voi kauhistus, tutkittaessa tutkija pesee luurangon sormea joka alkaa muuttua lihaksi! Cushing leikkaa sormen irti ja "lihallistuminen" loppuu. Cushingin vaimo on kuollut, hän oli entinen hepsankeikka tanssijatar kuin suoraan Moulin Rougesta. Mutta hän ei kuollutkaan kuten sanottua vaan teljettiin mielisairaalaan, jossa on nyt kuollut. Tytär - kuin ilmetty äitinsä kuva, saa lukea valheesta kirjeessä. Tiedemies-isä ruiskuttaa - jostain syystä - tyttäreensä ja apinaan luurangon sormesta otettua näytettä, hän siis mixaa verta. Mutta apina näyttää mitä apinanraivo on ja tytär pukee äitinsä huoran - anteeksi: tanssijan - hepenet ja lähtee tanssimaan kapakoihin merimiehille. Hän toimii täysin ilman moraalia. Hän voi myös murhata. Hän on siis feminiininen missis Hyde.
 |
Peter Cushing & Lorna Heilbron leffassa The Creeping Flesh (1973) 
kuvat imbd
 |
The Creeping Flesh (1973) (VHS Trailer)
Katsoin näitä elokuva videokassulta paljon 80-luvulla, hyvät ihmiset olivat niitä Brittein saarella tv:stä nauhoittaneet. Katson näitä myös 2000-luvulla, tosin eri näkökulmasta, kenen tarina kerrotaan, seksismi ja seksikkyys, mikähän oli miesten vuorosanojen määrä, entä palkkaus suhteessa naisiin.
Kauhu, kauhuromantiikka, gotiikka ja gore: elämäni ihanimmat ja pöhköimmät Hammer studion elävät kuvat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.